Tyyli on vapaa, mutta pakollinen

Kyllä tämä Pakila oli ja on vieläkin jännä paikka. Kun lopulta löysin Pakilan S-marketin, niin viereeni ajoi auto. Se oli seurannut minua, ja autosta astui ulos Alepalla juuri hetkeä aiemmin tavanneeni tuttu henkilö. Tämä kaikki vain sen vuoksi, että saisi ottaa selfien kanssani, siitä huolimatta, että vaaliesitteeni ei ollut hänelle kelvannut. No, ehkä hän oli jo äänestänyt ennakkoon?

Kun lopulta löysin Pakilan S-marketin, löytyi sieltä toinenkin herra vaaliehdokas. Tämä kertoi olevansa Pakila-seuran puheenjohtaja, minkä hän katsoi olevan huippureferenssi päästäkseen alueelta kunnallisvaltuutetuksi. Hänellä oli korissaan myös sinisiä ja punaisia Marianne –karkkeja, joita hän oli tullut sanomansa mukaan päivittäin jakamaan paikalle pariksi tunniksi kerrallaan.

Minä pidin pientä hajurakoa ja aloitan taas virrenveisuuni: ”Hyvää iltaa herra/rouva, saisinko tarjota teille kuntavaaliesitteeni..”. Kävipä taas niin hassusti, että taas jaoin esitteitäni noin 2 – 3 kertaa enemmän kuin herra puheenjohtaja vieressäni, ilman karkkeja. Ihmettelin tätä jopa ääneen hänelle, mutta sekään ei saanut häntä merkittävästi enemmän suutaan avaamaan. Puheenjohtajuutensakin hän toi julki vasta korttinsa annettuaan, ei ennakkoon. Noh, tyylinsä kullakin. 😉

Eräälle nuoremmalle naiselle valvoin hänen polkupyöräänsä, palkkana annoin hänelle vieläpä muiston itsestäni, vaaliesitteeni. Sitten tuli paikalle vähän vanhempi rouva, villakoiransa kanssa. Hän kertoi menevänsä ostamaan kaupasta yhden karjalanpiirakan, jota koira jo malttamattomana odotti. Rouva oli selvästi hieman huolissaan lemmikistää, ja minä sanoin hänelle, että ”Ei hätää, minä kyllä mieluusti katson koiranne perään, kuten tuossa juuri katsoin polkupyörääkin.” Jatkoinpa vieläpä hymyillen, että ”Tänään aiemmin Alepan kohdalla sainkin äänestäjältä jo berliininmunkin, niin että jospa teiltä saisin yhden karjalanpiirakan palkaksi?” ,)

Hetkeä myöhemmin rouva tuli takaisin, ja sanoi, että ”Kiltisti odottavat saavat karjalanpiirakan.”, ojentan minulle sellaisen paperipussissa. Koira hotki sen hanakasti, ja minä säästin omani ruoan kanssa nautittavaksi (lämmitettynä ja voideltuna). Pakila-seuran puheenjohtaja katsoi vieressä ymmyrkäisenä tapahtunutta ja poistui sitten pian paikalta. Minä jäin vielä jakamaan esitteitäni, joita meni entistä paremmin kaupaksi, ihan ilman karkkeja. 🙂