Isotätini, sisar (Schwester) Viktoria Riederer, oli minulle läheisin ihminen maailmassa. Näin koin ennen kuin lähdin tälle viimeiselle reissulleni häntä tapaamaan.

Sain soiton Saksasta kesken kehystämisen maanantai-iltana 2. 12. 2013. Isotätini Dori oli heikossa kunnossa sairaalassa Altöttingissä, Saksassa. Kun harras roomalaiskatolilainen ilmoittaa, ensimmäistä kertaa elämässään, (uskotun henkilönsä kautta,) että haluaa kuolla ja pyytää asiasta ilmoitettavan veljenpojanpojalleen, minulle, niin on piru merrassa. Olin odottanut soittoa vuosikausia eikä se yllättänyt minua lainkaan. Vain tapa yllätti minut – hän oli ollut koko syksyn heikkona, minkä sittemmin kuulin ja vasta nyt sain ilmoituksen. Noh, kuten kunnon Riederer, hän ei halunnut kertoa asiasta muille. Isäni yritti samaa salausta viime hetkiin asti.

Soitin heti äidilleni, ja kerroin sattuneesta. Hän ei halunnut välttämättä lähteä viipymättä matkaan (kuten minä), mutta annoin hänen nukkua yön yli. Isoveljeni oli lomamatkalla Amerikoissa, joten vain tekstari lähti hänelle viipymättä.

Sain työt valmiiksi, nukuttuakin, poka hyväksyi ne, ja paketoinnin jälkeen kärräsimme ne galleriaan näyttelyä varten, ja minä kiiruhdin ostamaan raililippua ja hyttiä lautalle. Ymmärsin jo lippua ostaessani, että ei tähän 5/10 raili riitä. Kuukautta minulla ei ollut varaa uhrata, joten valinta oli helppo. Olikin sitten historiani kallein hytti (ja siis majoitus), ja vain nippa nappa ehdin matkaan. Onneksi bussikuski odotti, ja minä en taaskaan luovuttanut.

Matkaa tein vain n. 42 tuntia tällä kertaa (Turusta pääseen nopeammin kuin Hesasta Eurooppaan), ja matkalla kyselin taas kansalta heidän elämiensä tarkoitusta, nyt jopa pyysin heitä rustaamaan niitä mustakantiseeni. Itse olin keksinyt taas uuden version: jokaisen ei tarvitse syntyä, mutta jokaisen syntyneen tarvitsee kuolla – elämän tarkoitus on siis kuolla. Ehdin jopa ensi kertaa kiertää 2 tuntia Köpistä, mikä varusteita raahatessani oli ihan tarpeeksi.

Saavuin Altöttingiin kymmeneltä aamulla, ja kompassi kädessä & karttakuva kädessä eksyin jälleen kerran. Pääsin sairaalaan tuntia myöhemmin, ja siellä oli minua jo odoteltu. Yhdellä kaihisilmillä täti ensimmäisenä alkoi tarkastella uutta käyntikorttiani ja juna-aikataulujani mitä suuremmalla mielenkiinnolla. Näin heti, että tässä menisi aikaa. Hän oli odottanut minua kovasti, lupasin tulla, ja hän sai lisää energiaa taisteluunsa.

Kuusi päivää matelin sairaalassa. Ihminen, joka ei osaa olla laiskana, on vaikea olla jouten. Paitsi ei enää tämän tyypin; kokemus tekee mestarin. Kun loppukesästä 2012 puksutin kuukauden ympäri Eurooppaa ja löysin Turkista ja Romaniasta maailman hitaimmat junat, niin joutenolo ei enää ollutkaan niin vaikeaa.

Keskustelut polveilivat paljon suosikkiaiheitteni ympärillä, mikä on elämän tarkoitus, mitä on kuoleman jälkeen, millainen on taivas (Dori puhui ainoastaan Ewigkeitista, iäisyydestä), arvomaailmasta jne. Vuosikymmenet tätini luona käyneenä osasin kyllä tietää miten hänen kanssaan tulee toimia, miltei välittömästi. Yllätyksenä tuli kuitenkin miten hän yhtä aikaa halusi kuolla ja elää. Järkimaailmaani se ei vain mahtunut eikä kyllä vieläkään.

Lopulta sairaalassakin ymmärrettiin, se seikka minkä heti ensimmäisenä päivänä kyseenalaistin, että mitä Dori siellä oikeastaan tekee? Jos viikatemies odottaa, niin onko Saksassa sama meininki kuin Suomessa (ainakin Johanna Korhosen Valkoista valoa mukaan, jos oikein muistan), siis että vanhainkodissa ei saa kuolla vaan se pitää tehdä asianomaisessa laitoksessa? Kokkeja oli niin monta (täti itse, hänen uskottu henkilönsä, lääkärit ja allekirjoittanut, joka esiintyi vain tohtorina, minkä voidaan ajatella tarkoittavan myös lääkäriä :)), että soppa oli sakeaa ja kommunikaatio sen mukaista. Noh, kun Dori sitten suostui siirtoonsa (vanhain) kotiinsa (omaan huoneeseensa), niin eikös hänelle tullutkin hetken koittaessa karmea paniikkireaktio. Olisivat voineet sairaalassa odottaa sen puoli tuntia, että naapurin rouva olisi siirretty toiseen huoneeseen vasta Dorin siirron jälkeen, mutta tälläista optimointia on aivan turha odottaa laitoksissa. Mutta ruoka oli hyvää ja annokset isoja, luojan kiitos. Arvaa kuka ne ruuat ja naapurin kanssa söi? ,)

Happilaitekin saatiin sitten lopulta kotiin, ja siirrosta seuraavana päivänä alkoi hommat jo vähän sujua. Siinä vaiheessa olin jo täydellä kaasulla tekemässä Dorille kuolinilmoitusta, muistokorttia, muistokuvaa ja elämänjuoksua. Etsivä löytää, ja paikansin kylästä musiikkikoulun sijainnin (suuntakuuloni siis toimii vielä edes jotenkin) ja pääsin sinne kovasti ruinaamalla ja sangen hyvällä käytöksellä ja saksallani soittamaan heidän flyygelillään Dorin muistotilaisuuteen musiikkia suoraan päästäni. Vaikea oli kyllä tottua ajatukseen, että ihminen makaa vieressäni kuolemaa kipeästi tekien ja minä siinä samalla häntä kädestä pitäen syön samalla ruokaa / kahvileipää ja väännän em. grafiikoita. Mutta Baijerissa on tapana, että maahan pannaan kolmessa päivässä, niin ennakkoon pitää hommat tehdä. Mitä en toisaalta hyväksynyt, oli se, että vainaja saa määrätä kaikki itse, millaiset kortit ja systeemit hänestä tehdään. En siis näyttänyt hänelle mitä olin tekemissä, mutta luvan kyllä kysyin ennakkoon ja viittasin mitä olin tehnyt isälleni.

Tein yli viikon töitä, sain lainaksi uskotun naisen puolison läppärin, ja Open Officella taistelin taiton kanssa. Juoksin kolme kertaa hautaustoimistoon varmistamaan, että kaikki sujuisi hienosti; teimme koevedoksia. Taivuin painostuksesta muuttamaan kuolinkuvan eloisampaan, ja säädin uuden ison koon muistokuvan. Mutta teksteihin en voinut laittaa kuolinpäivää, ja hommani jäi kesken. Kaikki tiedostot olivat läppärissä, ja näytin mitä pitää tehdä ja kirjoitin paperille. En tallentanut muissa muodoissa, koska pelkäsin, että millintarkka taitto menisi ketuiksi, jos kääntäisin dokumentin wordille, jota ei ollut läppärissä mutta oli hautaustoimistossa käytössä. Lupasin, että teen kaiken heidän puolestaan ja mailaan tiedostot hautaustoimistot, kunhan vain saan tiedon Dorin poismenosta enkä ole paluureissulla. Tämä osoittautui liian vaikeaksi, ja työni valui hukkaan. Sain tiedon kuolemasta mailitse liian myöhään, ja kun reagoin, kaikki oli jo tehty sillä helpolla tavalla.

Dori sai mitä halusi ja oli tilannut, standardikortit ja grafiikat hautaustoimiston tekemänä. Kalkkini oli katkeraa. Olen kuten isäni oli ja niin oli Dorikin: näin omapäistä härkää et miltään kedolta löydä piehtaroimasta.

Kuoleman teko oli raskasta ja hidasta. Ruoka ei Dorille maistunut, omenamössö ja kauraryynit ja joskus vähän jugurttia, mehua vain silloin tällöin, teetäkin sai siihen laittaa joukkoon. Rankinta oli minulle kun puolen päivän korvilla Dori huusi ja rukoili Jumalaa päästämään hänet äitinsä tykö iäisyyteen ja sitten illalla taas käyttäytyen kuin ei mikään olisi. 12. vai 13. päivänä hän totesi illansuussa, että eihän tuo mitään, ei se ole niin traagista, huomenna tulee taas jotain muuta. Hän halusi istumaan rullatuoliin sukkiaan pesemään ja heittää vesilintua happikoneellaan. Pinnahan siitä minulla paloi, että tämä oli hänen suunnitelmansa. Hän ei siis vieläkään halunnut kuolla. Minulla oli ollut vain yksi tarkoitus matkaan lähtiessäni: saattaa hänet hautaan. Olin antanut hänelle suureen ääneen luvan kuolla sairaalassa kun olin ollut siellä toista päivää; hän kyllä kuuli ja ymmärsi minua, mutta hän ei ollut valmis. Ei silloin eikä tuolloin. Olinko tullut turhaan?

Dori kiitti minua joka ilta kun lähdin majapaikkaani. Kiitos Klaus, että tulit tänne minua katsomaan olemaan kanssani. Miksi minä tulin? Miksi eivät ne muut jääneet hänen luokseen muutamia tunteja kauemmaksi? Mitä minulle kävisi poissaollessani, kuinka pisnekset menisivät sillä välin. Niille kävi paljon pahemmin kuin uskoinkaan: ne menivät aivan päin helvettiä.

Viidentenätoista päivänä koitti lähdön hetki. Me molemmat tiesimme, että emme enää ikinä näkisi toisiamme elossa, mutta kumpainenkaan ei sanonut halaistua sanaa asiasta. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa ja Jumalan siunausta. Hän hymyili kuin Mona Lisa, mutta minä en sitä muista enää, vaikka otin hänestä yli tuhat valokuvaa tuolla reissulla.

Minä muistan vain, miten kerrankin poistuin hissillä ja itkin ilman ensimmäistäkään kyyneltä.

Schwester Viktoria (Dori) Riederer 5. 10. 1918 – 9. 1. 2014.

Wir haben immer so viel geredet,
aber so viel mehr möchte ich noch wissen.
Ich sehe den Rosenkranz und Kreuz in deiner Hand,
aber dein Gott bleibt mir geheim.
Ich möchte Dir helfen, aber kann nicht;
ich kann nur da sein.
Endlich hast Du deinen Frieden
in der Ewigkeit bekommen,
hier bleibe ich nun übrig um das Mysterium
des Lebens zu bewundern.

Herr nimm alles von mir
was mich hindert zu Dir
Herr gib alles mir
was mich hinführt zu Dir
Herr nimm mich mir
und mach mich ganz zu eigen Dir