Kuka

Synnyin Helsingin naistenklinikalla 29. 11. 1971 klo 16:10, ja äitini kotipaikka oli tuolloin Helsingin maalaiskunta. Kuuden viikon ikäisenä muutimme Pakilaan, ja sieltä olen kiertänyt Marjaniemen, Lauttasaaren ja Ullanlinnan kautta takaisin Marjaniemeen.

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän työnarkomaani. Uskoin isääni, joka minulle aina opetti, että perhettä (lapsia) ei pidä hankkia ennenkuin on vakituinen työpaikka. Ihmisen suuntakuulon tutkijana Teknillisessä Korkeakoulussa minut määrättiin virkasuhteeseen ilman virkaa vuodeksi kerrallaan enkä laskenut sen olevan kiinteää toimeentuloa, mitä isäni oli tarkoittanut. Samaan aikaan tein sivutoimisena yrittäjänä, ääni-insinöörinä kaiutin- ja kuulokemittauksia useisiin lehtiin, mutta sekin oli vain keikkaduunia. Kun matkustin tiedekonferensseihin esitelmöimään, niin tein usein myös jutun asiasta johonkin lehteen matkakassaani kartuttaakseni. Monesti mukanani oli lumilauta ellei kaksikin ja kuvauskalustoa enemmän kuin laki salli. Silloin kannoin jopa 70 kilon varusteita ympäri maailmaa, nyt vedän modaamillani kärryillä perässäni pelkkää 25 kilon lautasäkkiä ja reppua Itäkeskukseen Messilän bussille.

Valokuvausta ja kuvataidetta olen tehnyt arkipäivän kauemmin kuin tiedettä, jos tuloa lasketaan. Nordic Acoustical Meetingin 1996 konferenssisihteerinä toimiessani olin myös tilaisuuden virallinen valokuvaaja, ja myin kuviani ensi kertaa. Vedostin pimiössä Rytmi -lehdelle mustavalkoisia printtejä kutsutusta pääpuhujasta. Konferenssi päättyi perjantaina, ja seuraavana maanantaina 15. 6. 1996 aloitin diplomityöni polilla Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratoriossa. Valmistuin poissaolevana, tuolloin matkasin jo bussilla Perun viidakoissa tutkien valokuvaamisen kautta Yhdysvaltain ja Etelä-Amerikan kulttuurieroja. Tein aiheesta useita valokuvanäyttelyitä, joita olen pitänyt tähän mennessä yli kolmekymmentä useista eri aiheista, kirjaimellisesti maan ja taivaan välillä.

Kun lopulta palasin 4.5 kuukauden reissustani, jopa hengissä ja filmit tallella, mutta kaikki kamerat varastettuina ja hajonneina, seuraavana maanantaina sain kirjeen. Suomen Kulttuurirahasto ilmoitti myöntäneensä minulle 80 000 markan apurahan väitöskirjan tekemiseksi. Jatkoin sitten lopulta ihmisen moniaistillisen suuntakuulon tutkimusta polilla, Laskennallisen tieteen ja tekniikan laboratoriossa. Tein yhteistyötä myös Kylmälaboratorion (akatemiaprofessori Riitta Harin) kanssa. Ennenkuin GETA-tohtorikouluni pesti oli ohi, olin jo takaisin Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratoriossa, jonka suureen kaiuttomaan huoneeseen rakensin historian mittavimmat tutkimusjärjestelmät. Professorini Matti Karjalaisen kauhistukseksi sain alkuvuodelle 2004 Suomen kulttuurirahaston residenssiapurahan Hôtel Chevilloniin, ja minun piti hänen mukaansa tehdä valinta, olenko tieteilijä vai taiteilija.

Mitä

Valitsin olevani tieteen ja taiteen tekijä. Valokuvasin Ranskan residenssissäni kaikki tähän suostuneet kollegataiteilijani työssään ja kuvasin tuhatmäärin kaikkea muutakin. Samaan aikaan kirjoitin väitöskirjaani, korjasin paikan polkupyörät ja ylläpidän tietokoneita ja tietysti soitin pianoa. Kahden kuukauden ranskailun jälkeen menin Kyotoon konferenssiin pitämään kolme samanaikaista posteriesitelmää, ja tietysti railasin kolme viikkoa ympäri japania, Nagasakista Wakkanaihin sekä tutustuihin myös muihin alani tutkimuslaitoksiin. Tätä ennen olin jo ottanut viikon verran vauhtia Dortmundiin, jonne myin kahdet tuubiluurit, joilla sitten teimme alan kovinta fMRI -tutkimusta.

Chevillonissa istuin August Strindbergin vanhassa huoneistoissa väitöskirjaani kirjoittamassa. Läppärini jauhaessa laajasta mittausdatastani lukemattomia graafeja, huusin kirjastokoneella ensimmäisen Lanovia C-550 kirjapainoskannerini eBaysta; nyt minulla on niitä jo kolme. Samaan aikaan professorini huusi, että milloin väitöskirjani oikein valmistuu, ja tupaani eksynyt kissa parempaa ruokaa haisevien naksujen sijasta. Väittelin lopulta 9. 12. 2005. Määräsin itselleni vuoden sakkokierroksen, koska havaitsin analyyseissäni niin paljon virheitä. Todennäköisesti aivan turhaan, koska lopputyöstäni tuli jälleen ainakin kolme kertaa tavanomaista laajempi, niin että kukaan ei ole sitä lukenut kannesta kanteen. Olen alkanut lukea väikkäriäni unilukemiseksi, ja siihen mennee koko vuosi. En ymmärrä, miten pystyin tekemään silloin sellaista, mutta eihän sitä ymmärretty aikanaankaan.

Väitökseni alla professori Karjalainen sairastui vakavasti syöpään, mistä seurasi kaikennäköistä. Tiukassa kilpailussa en taaskaan saanut aikaiseksi yhteistyökuviota edes paperilla Suomessa, niin että jatkoapurahojen haku olisi ollut aivan turhaa. Ulkomaille en halunnut lähteä, koska kysymykseeni ”Do you want me to work for you or with you?” vastaukset eivät minua miellyttäneet. Olin vieraillut näissä paikoissa jo aiemmin, ja tiesin mitä odottaa. Rupesin siis täysipäiväiseksi yrittäjäksi, ja hankin suurkuvatulostimia, skannereita ja lisää kameroita. Tein valokuvanäyttelyitä itselleni, opettelin kuvanvalmistusprosessin, tein vielä paremmin ja viritin laitteeni sekä työnkulkuni huippuunsa ja tarjosin osaamistani suurelle yleisölle. Samalla tein yhä kaiutin- ja kuulokemittauksia lehdille. Kun professorini polkaisi tyhjää toukokuussa 2010, minä jäin tyhjän päälle enkä voinut enää jatkaa mittaushommia. Marraskuussa 2009 olin jo lopettanut toiminimeni (KAR) ja perustanut osakeyhtiön (KAR Oy) ja aiemmin samana vuonna olin jo laajentanut toimitilojani Lauttasaaressa, asuinkerrostaloni kellarissa.

Kun upposin jäihin sukset jalassa kamera miltei kaulassa 1. 1. 2010 päätin, etten ollut vielä valmis lähtemään. Huusin perkelettä tehdessäni kuolemaa, mitä rouva vieressä kalliolla paheksui tumput suorina. Paikallisen kalastajan heittämä naru hiersi ihoni verille, mutta ainakin kipu piti minut tajuissani. Kun lopulta vaatteeni  tönkiksi jäätyneenä vedin itseni kuiville, sukeltajat saapuivat paikalle. Pyysin heitä hakemaan sukseni, kun en raukka ollut itse saanut niitä mukaani. Horkka loppui ambulanssissa puolessa tunnissa, kun lämpöni märästä korvasta mitattuna oli laskenut 27 asteeseen. Pyysin saada sukseni, että olisin hiihtänyt kottiin. Sain kuitenkin kyydin Meilahtiin. Sairaalassa tein kuten armeija oli minulle opettanut: ensin huolletaan varusteet, ja sitten vasta mies. Tietysti sekin oli lopulta turhaa, jäinen merivesi tuhosi kaiken sähköisen. Hoitajan kysyessä kotiinmenostani, sanoin, että hiihdän kotiin. Kun lääkäri kysyi mitenkäs tästä matka jatkuu, niin sanoin, että sukset sentään pelastui, että hiihdän kotiin. En saanut luvattua taksiliitteraa, joten istuin rahatta taksissa sairaalan kalsareissa. Luottoa löytyi Lauttasaareen asti. Seuraavana viikonloppuna kävin katsomassa hautaani, ja seuraavana olin jo hiihtämässsä. Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse.

Häh

Päätin sitten toteuttaa aikomukseni, ja hain Kiasman pääjohtajan paikkaa tammikuussa 2010. Olin hieman huolestunut, kun Hesari oli tituleerannut minut ”valokuvaajaksi”. Yle sentään ymmärsi, että olen muutakin. Sain palautetta tutuiltani ”kansalaisrohkeudestani”, mutta he eivät uskoneet, että olin tosissani. Hakemukseni oli laajin koskaan ministeriöön toimitettu hakemus. En päässyt Ruohosen haastatteluun, mutta pääsin Kultakuumeeseen; minulla oli tietysti mikit korvissa ja frakki niskassa – ei sitä joka päivä radioon pääse. Ideoin julkisesti avoimen näyttelykonseptin Kiasmaan, joka sitten huonontaen toteutti ideani lähdettä mainitsematta. Päätin, että pitäkää taiteenpäättäjät tunkkinne.

Laajensin bisnestäni massadigitointiin. Aiemmin olin tehnyt parhaimmillaan viidelläkympillä yhden ison negan laatuskannausta, ja nyt lähdin tarjoamaan senteillä miljoonien ruutujen massaskannausta. Kuinka ollakaan, yritykseni voitti EU-kilpailutetun massadigitointihankkeen. Siihen mennessä olin jo kolmatta kuukautta koodannut automaatiojärjestelmiä, neuvottelut ja tinkinyt käytettyjä laitteita ympäri maailmaa ja miettinyt työnkulut sun muuta. En ole koskaan tehnyt yhdessä keikassa niin paljoa rahaa (80 000 verolla pyöreästi) eikä minulla ole koskaan ollut niin vaikeaa elämässäni. Olen miettynyt monta kertaa elämässäni itsemurhaa, mutta tuolloin olin jo lähellä tehdä sen. Opin, että sopimuksilla ei ole mitään arvoa, koska paperikin on jo käytetty. Yrittäjälle ei riitä se, että hän tekee hommat sopimuksen mukaan. Hänen pitää vain hyväksyä, että ”asiakas on aina oikeassa”. Käräjöinti on kallista ja riskialtista, enkä sinne halunnut. Ei virkamies toista tuomitse, ei myönnä virhettä eikä pyydä edes anteeksi. Voit vain antaa anteeksi itsellesi. Kun teet parhaan päätöksesi kyseisen ajankohdan (ja historian) tietojen perusteella, ei sitten pidä olla jälkiviisas. Älä vain toista samaa virhettäsi uudelleen.

Kun tekee laatua käsipelillä, ei sillä rikastumaan pääse. Kuvanvalmistusta ja digitointia tein vaikka kuinka Lauttasaaressa kiinteistön kellarissa, jossa vähän väliä paikansin vuotavia putkia. En päässyt edes hautaamaan isääni, etteikö olisi lentänyt vedet niskaan ja ettenkö olisi ollut koneillani ajamassa lappuja. Aikaa ei ole koskaan ollut liikaa. Sen sijaan, että olisin maksimoinut tuloni, olen minimoinut menoni.

Sitten tein jälleen suuren päätöksen elämässäni. Huusin taas kerran huutokaupasta jotakin ilman paikalla käyntiä. Nyt kyse oli Stefansin leipomosta Koskenkylän Sahalla. Toukokuussa 2014 teimme kauppakirjat esitykseni mukaan. Pääsin sitten armeijan ajamaan taas kuorma-autoa, neljä isoa nupillista ja lukemattomia farmariautolastillista tavaraa muutimme leipomoon, jonka olin ensin kuurannut katosta lattiaan, jonka myös maalasin sekä paikkakorjasin. Muuttoaikataulun määräsi lopulta samoihin aikoihin huutamani digipainokone. Ostin sen, koska sain halvalla. Kyllä, Sulo Vilén on hieno mies. Muutto kesti kuukausia, ja sain viime hetkellä toimitilani tyhjäksi ennen putkiremontin alkamista.

Toimitilojen muuton jälkeen remontoin huoneistoni. Molemmat putkiremontit eivät menneet putkeen, vaan päin mäntyä. Tästä en vielä osaa sanoa, että nähdäänkö käräjillä. Siihen valmistauduin kyllä, ja hain myös oikikseen. Luonnollisesti en päässyt sisään ensikertalaisena.

Nyt yritykselläni on sitten kuusi kertaa suuremmat toimitilat kuin aikaisemmin. Leipomon laitteet ja tarvikkeet ovat yhä tallella, puhdistettuina ja nipussa. Tietysti protoilen siellä myös leivän tekoa ja jäätelöä, jota tarjoilin jo Lauttasaaressa Ravintolapäivänä, joissa ehdin olla useammassakin mukana. Yrittäjänä Koskenkylän Sahalla olen tullut kiinnittäneeksi huomioita julkiseen päätöksentekoon. Jos Loviisan kaavoitus tökkii, tuulivoimabisneksessä mennään ihan ihme jutulla, niin pian tässä huomaa, että monessa muussakin yhteisessä asiassa on paljon parannettavaa.

Olen nähnyt paljon maita ja mantuja, ihmisiä jos keitä. Totuus on tarua ihmeellisempää. Ihme kyllä, vaikka aina on ollut kiire tehdä töitä, olen myös ehtinyt seurustella. Isäni ohjetta noudattaen, lapsia en ole hankkinut. Onko yhä vanhanaikaista ajatella, että kiinteä toimeentulo on miehen mitta?

Minulla on / on ollut monta ammattia: tiedemies, ääni-insinööri, toimittaja, taiteentekijä ja –jalostaja, asiantuntija, yrittäjä. Valitsin vaalikampanjaani kuitenkin nimikkeen valokuvaaja. Se kuvastaa syvällistä kiinnostustani tutkia ihmistä, luontoa ja kulttuuria sekä vaikuttaa mielipiteisiin, jotta maailmasta tulisi parempi paikka kaikille jatkossakin. Tutkijana jalostuin hyvin mutkikkaiden asiakokonaisuuksien selvittäjäksi ja ymmärtäjäksi. Paljon matkustaneena ja kieliä puhuvana toimittajana ja yrittäjänä olen jakanut kaikkea kokemaani ja osaamistani suurelle yleisölle.